Romanialaisen talonpojan museo (Muzeul Țăranului Român)

Despre acest obiectiv

## Maaseudun muistin katedraali Euroopan sydämessä Kiseleffin bulevardilla, kahden askeleen päässä Voiton aukiolta, kohoaa yksi Itä-Euroopan kiehtovimmista kulttuurilaitoksista: Romanian kansallinen talonpojan museo. Punatiilinen rakennus, joka on puettu uusromaaniseen arkkitehtoniseen asuun brâncovenesc-perinteen juurilla, pitää sisällään nykyään yli 90 000 todistetta sivilisaatiosta — keramiikkaa, kansallispukuja, kudoksia, ikoneja, työkaluja, kokonaisia puukirkkoja — jotka yhdessä muodostavat Romanian rikkaimman kansantaiteen ja -perinteiden kokoelman ja yhden arvokkaimmista koko Euroopassa. Laitos on "uusi, vanhalla historialla", kuten sen kohtalon tunteneet ovat sanoneet: perustettu uudelleen 5. helmikuuta 1990, vain kuusi viikkoa Ceaușescun hallinnon kaatumisen jälkeen, se jatkaa todellisuudessa museologista perinnettä, joka alkoi vuonna 1906. Vuonna 1996 Romanian talonpojan museo tuli ensimmäiseksi Keski- ja Itä-Euroopan museoksi, joka sai EMYA-palkinnon — European Museum of the Year, eurooppalaisen museosektorin arvostetuimman tunnustuksen, joka myönnetään Euroopan neuvoston suojeluksessa. Sivistyneelle eurooppalaiselle matkailijalle tämän museon vierailu merkitsee enemmän kuin näyttelysalien läpikäyntiä: se merkitsee kohtaamista tavalla ajatella perintöä, jossa romanialainen erityisyys — talonpoika universaalina inhimillisen tilan hahmona — asetetaan vuoropuheluun eurooppalaisen kulttuurin suuren tarinan kanssa, brâncovenesc-renessanssista 1900-luvun avantgardeihin ja nykypäivän eurooppalaiseen museologiaan. Museon konsepti, kuten sen perustajat johtajansa taidemaalari Horia Bernean alaisuudessa ovat sen suunnitelleet, kieltää tarkoituksellisesti klassisen yhteiskunnallisen etnografisen museon logiikan. Tässä ei esitellä "yhden kylän elämää tietyssä aikakaudessa", vaan "perinteistä ihmistä" — ilmaisun, jonka etnografi Irina Nicolau, Bernean lähimmistä yhteistyökumppaneista, antoi hänelle — ajattomana henkisenä matriisina, joka kykenee tarjoamaan nykymaailmalle aitouden mittapuun. Filosofi Gabriel Liiceanu havaitsi, että museo ehdottaa "ihmisyyden kaltaista universaalisuutta, jonka talonpoika edustaa". Tämä eminentisti eurooppalainen visio — osallistuen samaan "kansojen taiteen" lumoukseen, joka 1800-luvulta lähtien synnytti mantereen suuret etnografiset museot — palkittiin vuonna 1996 eurooppalaisella tuomaristolla, joka huomasi näyttelyn "erityisen harvinaisen mielikuvituksellisen laadun" ja esimerkillisen tavan, jolla kokoelmat oli suojeltu kommunistisen hallinnon pimeinä vuosina. Nykyään museo pitää sisällään myös maailman aineettomaan kulttuuriperintöön merkittyjä elementtejä: Horezun keramiikan käsityö, joka on kokoelmissaan erityisen hienostuneilla astioilla, merkittiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle joulukuussa 2012 yhdessä muiden romanialaisten elementtien, kuten doinan ja Călușun rituaalin, kanssa. Romanian talonpojan museo on siis solmukohta, jossa Romanian maaseudun muisti yhdistyy eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen perinnön suuriin verkostoihin. ## Historialliset juuret: modernin valtion synnystä eurooppalaisten etnografisten museoiden suureen perheeseen Museon synty hukkuu modernin Romanian länsimaisiin pyrkimyksiin, kansallisen itsetunnon ja Euroopan suurten kulttuurimallien yhtymäkohdassa. Kaikki alkaa vuonna 1864, kun ruhtinas Alexandru Ioan Cuza — sama uudistaja, joka kansallisvaltioiden muodostumisen aikakaudella, vuoden 1848 vallankumousten mallin mukaan — perustaa Kansallisen antiikkimuseon, sijoittaen sen tarkoituksellisesti mantereen suurten kansallisten museoiden perheeseen, Louvresta wieniläisiin ja berliiniläisiin. Yksitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1875, Titu Maiorescun — saksalaisen koulukunnan hengessä muodostuneen kirjallisuuskriitikon, Junimea-seuran johtajan ja yhden Romanian kulttuurisen modernisaation tekijöistä — ehdotuksesta tähän museoon järjestetään "erityinen osasto, jossa esitellään maassa valmistettuja tekstiilitaideteoksia: vaatteita, mattoja, kankaita, verkaa". Näyttelyesineet olivat pääasiassa peräisin everstiluutnantti Dimitrie Pappasoglun kokoelmasta, joka oli jo vuonna 1864 järjestänyt pienen museon talonsa paviljonkiin — yhden Kaakkois-Euroopan ensimmäisistä yksityisistä etnografisista kokoelmista. Nämä varhaiset yritykset, vielä ilman koherenttia museografista näkemystä, tulisivat muodostamaan perustan, jolle myöhempi instituutio rakennettaisiin. Perustava hetki tulee vuonna 1906, kun kuningas Kaarle I — Hohenzollern-Sigmaringen-sukuun kuuluva, yhdistyneen Romanian ensimmäinen kuningas — kuninkaallisella asetuksella nro 2.777 13. heinäkuuta 1906 perustaa Etnografian, kansallisen taiteen, koristeellisen taiteen ja teollisen taiteen museon. Idea kuuluu opetus- ja kulttiministeri Mihail Vlădesculle, ja sen toteutus johtuu yhtä paljon uudistaja Spiru Haretille. Johtajaksi nimitetään 1. lokakuuta 1906 alkaen Alexandru Tzigara-Samurcaș (1872–1952), taidehistorioitsija, etnografi ja museologi, ensimmäinen romanialainen taidehistorian tohtori. Tzigara-Samurcașin koulutus on syvästi eurooppalainen: Münchenin yliopistossa opiskeltuaan (alkaen 1893) hänestä tulee assistentti Berliinin kuninkaallisten museoiden pääosastolla (1896–1897), ja Pariisissa vuosina 1896–1898 hänen opettajinaan ovat arvostetut taidehistorioitsijat André Michel ja Müntz — jälkimmäinen Medici-suvun kokoelmien ja eurooppalaisen tekstiilitaiteen asiantuntija. Palattuaan maahan hänestä tulee kuningas Kaarle I:n sihteeri ja Kaarle I:n yliopistosäätiön johtaja, kamppaillen vuosikymmeniä "todellisen kansallismuseon" puolesta, kuten hän ilmaisi retorisen kysymyksensä kuuluisassa artikkelissa: "Olemmeko kelvollisia kansallismuseoon?". Vuonna 1910 Tzigara-Samurcaș järjestää romanialaisen osaston kansainväliseen kansantaiteen näyttelyyn Berliinissä — romanialaisen kansantaiteen ensimmäisen kansainvälisen näyttelyosallistumisen —, ele joka sijoittaa nuoren bukarestilaisen instituution eurooppalaisten etnografisten museoiden verkostoon: Tukholman Skansen, jonka Arthur Hazelius avasi vuonna 1891 mantereen ensimmäisenä ulkoilmamuseona, Berliinin ja Münchenin kansanmuseot, tuleva Pariisin Musée des Arts et Traditions Populaires (1937, Georges Henri Rivièren perustama). Vuoden 1906 museo kuuluu siis eurooppalaisten etnografisten museoiden ensimmäiseen sukupolveen, syntynyt samasta kansallisesta romantiikasta, joka etsi modernin identiteetin kansanjuuria. Vuonna 1912 alkaa uuden pääkonttorin rakentaminen Kiseleffin bulevardille — "Museo de la Șosea", kuten bukarestilaiset sitä hellittelivät — ja työmaa, sodilla ja taloudellisilla vastoinkäymisillä keskeytettynä, kestää 29 vuotta, vuoteen 1941 asti. Toisen maailmansodan aikana "palatsi" oli yhden askeleen päässä muuttumisesta neuvostoarmeijan kasarmiksi. Sitten seurasi pitkä kommunistinen käänne: vuonna 1948 Tzigara-Samurcaș erotetaan johtajan virasta, ja kokoelmat karkotetaan pääkonttoristaan, kerääntyvät hetkeksi Știrbeyn palatsiin Voiton kadulle — nimellä Sosialistisen Romanian kansantasavallan kansantaiteen museo, jota johti etnografi Tancred Bănățeanu — voidakseen sitten ahtautua Kylämuseon varastoihin. Vuodesta 1953 Kiseleffin rakennus pitää sisällään peräkkäin Lenin-Stalinin museon, sitten kommunistisen puolueen museon, tullen kunnianosoitukseksi Nicolae Ceaușescun henkilökultille; 1960-luvulla siihen lisätään proletkulttuurisia piirteitä omaava keskusrakennus, täysin ristiriidassa alkuperäisen arkkitehtuurin kanssa. Vuonna 1978 vuonna 1906 perustettu instituutio käytännössä lakkautetaan yhdistämällä se Kylämuseoon. Uudestisyntyminen tulee joulukuun 1989 vallankumouksen myötä. 5. helmikuuta 1990 — kuusi viikkoa Ceaușescun teloituksen jälkeen — kulttuuriministeri Andrei Pleșu, taidehistorioitsija Dan Hăulicăn sinnikkään suosituksen perusteella, nimittää taidemaalari Horia Bernean (1938–2000), sosiologi Ernest Bernean pojan, uudelleen perustetun museon johtajaksi nimellä Romanian talonpojan museo. Virallinen avajaispäivä on vuonna 1993, pääsiäisen toisena päivänä, ensimmäisen pysyvän näyttelyn kanssa, nimeltään "Risti"; vuonna 1994 avautuvat ikonisalit, vuonna 1996 yläkerta otsikolla "Triumfi", ja vuonna 2008 sali "Leipä", täydentäen museografista näkemystä. Mutta tie eurooppalaiseen tunnustukseen oli täynnä dramaattisia koettelemuksia: kesäkuussa 1990, "Mineriadin" aikana, museo tuhottiin pääkaupunkiin tuotujen kaivostyöläisten toimesta, jotka sekoittivat sen Kansallisen talonpoikais-kristillisdemokraattisen puolueen pääkonttoriin — Iuliu Maniun puolueen historialliseen jatkajaan, jonka kommunistit olivat kieltäneet. Vuonna 1996, kahdentoista vuoden päässä perustamisesta ja kuuden vuoden olemassaolon jälkeen uudessa muodossaan, Romanian talonpojan museo voittaa EMYA-palkinnon — European Museum of the Year, myönnettynä Strasbourgin Euroopan neuvoston suojeluksessa, 64 osallistujamuseosta 21 maasta. Tunnustus, jonka Belgian kuningatar Fabiola ojensi johtaja Horia Bernealle — palkintona patsas "The Egg" ("Muna"), brittiläisen kuvanveistäjä Henry Mooren luomus — oli ensimmäinen kerta, kun se myönnettiin Keski- ja Itä-Euroopan museolle, merkiten Romanian symbolista paluuta eurooppalaiseen kulttuuriperheeseen vuosikymmenten eristyksen jälkeen. ## Arkkitehtoninen mestariteos: "maan taiteen palatsi" ja taiteellinen perintö Museon rakennus on itse periaatejulistus. Arkkitehti Nicolae Ghica-Budeștin (1869–1943), romanialaisen arkkitehtuurikoulun merkittävän hahmon, suunnittelema se oli Tzigara-Samurcașin museografisen näkemyksen mukaan käsitetty "maan taiteen palatsiksi", sijoitettuna luostarityyppiseen aitaan. Uusromaaninen tyyli, vahvoilla brâncovenesc-heijastuksilla, ilmenee punatiilisessä muurauksessa, kaarien alle yhdistetyissä ikkunoissa, pylväissä, kaiteessa, lävistetyissä elementeissä ja keskustornissa, jonka lehtimaja muistuttaa vanhojen luostareiden kellotorneja, kaikki mukana runsas kukka- ja eläinaiheinen koristelurepertuaari. Rakennus, julistettu historialliseksi monumentiksi, kohoaa entisen valtion rahapajan paikalle — jossa toimi vuoteen 1912 asti vanha museo —, historiallisesti latautuneelle tontille: täällä sijaitsi joskus ruhtinas Nicolae Mavroghenin palatsi, fanarioottiruhtinas osmanien hallinnon aikakaudelta Valakian maassa. Tämä kerrostumien sarja — osmanien perinne, saksalainen kuninkaallinen pyrkimys, eurooppalainen modernius — tekee rakennuksesta todellisen palimpsestin Romanian historiasta vuoropuhelussa eurooppalaisen kanssa. Museon uusromaanista arkkitehtuuria on luettava laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun "kansallisista tyyleistä": sama impulssi, joka johti saksalaiset ja itävaltalaiset arkkitehdit Jugendstiliin, ranskalaiset ja belgialaiset Art Nouveaun, britit Arts and Craftsiin tai skandinaavit kansallisromantiikkaan (Skansenin perustaja Hazelius oli tämän liikkeen aikalainen) sai Ion Mincun — École nationale supérieure des Beaux-Artsissa Pariisissa koulutetun —, Grigore ja Cristofi Cerchezin, Petre Antonescun ja Ghica-Budeștin etsimään "kansallisesti erityistä" arkkitehtonista kieltä. Aleksandru Odobescun jo vuonna 1870 esittämä teesi — "tutki menneisyyden taiteellisen tuotannon jäänteitä, olipa ne kuinka pieniä tahansa, ja tee niistä suuren taiteen lähde" — on koko koulun perusta. Ja pääasiallinen inspiraation lähde, brâncovenesc-tyyli, on itse eurooppalainen synteesi: bysanttilainen, osmanilainen ja renessanssinen, syntynyt Valakian maassa 1700-luvun alussa, ruhtinas Constantin Brâncoveanun (1688–1714) hallituskaudella — marttyyriruhtinas, kanonisoitu Romanian ortodoksisen kirkon toimesta vuonna 1992, jonka kukoistuskausi jäi kansallisen kulttuuri-identiteetin viitepisteeksi, jatkuvassa vuoropuhelussa naapurimaan transilvanialaisen habsburgilaisen barokin kanssa. Kiseleffin museo on siis ei vain perinnön säiliö, vaan kokonaistaideteos, jossa arkkitehtuuri, kuten sen sisältämät kokoelmat, puhuu kulttuurin kestävyydestä, joka sijaitsee osmanien valtakunnan, Habsburgien monarkian ja länsimaisen modernin pyrkimysten risteyksessä. Museon perintö käsittää yli 90 000 esinettä — hiljaisia todistajia maaseudun sivilisaatiosta, jonka tekniikat, uskomukset ja esteettiset muodot ovat kulkeneet vuosisatojen läpi. Keramiikkakokoelma, yksi Euroopan rikkaimmista, käsittää noin 18 000 esinettä lähes 200 maan savenvalajakeskuksesta, vanhimman ajoittuessa vuoteen 1746. Käyttöastioiden — kattiloiden, kannujen, kattiloiden, kakkumuottien — rinnalla on Horezun lasitetun keramiikan mestariteoksia, jonka tekniset perinteet merkittiin Unescon aineettomaan perintöön vuonna 2012, itämaisvaikutteisia astioita aatelisperheille, kuuluisan Rădăuțin keskuksen luomuksia, joka liittyy Colababan savenvalajasukuun (erityisesti vertaansa vailla oleva Constantin Colibaba), ja Vama Oașului kadonneesta keskuksesta peräisin olevia esineitä. Jotkut ensimmäisistä kokoelmaan tulleista astioista ovat peräisin kuningas Kaarle I:n 40-vuotisen hallituskauden juhlanäyttelystä, joka järjestettiin vuonna 1906 Kaarlen puistossa. Kansallispukukokoelma käsittää lähes 20 000 pukuasinetta kaikista Romanian maakunnista, alkaen 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta — tekstiiliaarre, joka houkutteli arvovaltaisia lahjoituksia henkilöiltä kuten kuningatar Maria (syntynyt Marie of Edinburgh, Ison-Britannian kuningatar Victorian tyttärentytär, yksi Romanian dynastian karismaattisimmista hahmoista), prinsessa Sabina Cantacuzino tai Elisa Brătianu. Kokoelma esiteltiin myös Google Arts and Culture -näyttelyssä "We Wear Culture" yhdessä 3 000 vuoden maailmanlaajuisen muotihistorian kanssa. Sisustustekstiilien — valmistettu pellavasta, hampusta, puuvillasta tai silkistä — ja puukokoelma, huonekalut ja rautatyöt, noin 8 000 esineellä (joista 130 valmistettu puusepäntekniikalla, levittäytyneenä kaikille etnografisille alueille), täydentävät kuvaa materiaalikulttuurista, jolla on huomattava esteettinen koherenssi. Erityisen kategorian muodostaa uskonnollinen kokoelma, lähes 4 000 esineellä: ikoneja lasilla ja puulla, ikonien malleja, puupiirroksia, papinvaatteita, liturgisia astioita, tienristejä ja ristejä. Lasilla olevat ikonit — talonpoikien maalaamia talonpojille, ajoittuen 1700-luvun lopusta 1800-luvun jälkimmäiseen puoliskoon — ovat peräisin kuuluisista transilvanialaisista keskuksista Nicula, Alba Iulian Maieri, Făgăraș, Brașovin Șchei tai Sibiun Mărginimea, alueista, jotka vuosisatojen ajan kuuluivat Habsburgien monarkialle ja Itävalta-Unkarin keisarikunnalle. Niculan ikonimaalareiden perinne kuuluu muuten laajempaan "lasin takapuolen" maalausperheeseen (Hinterglasmalerei), joka levittäytyi Keski-Euroopan alueelle — Baijeri, Itävalta, Sveitsi —, kulttuurienvälinen vuoropuhelu, jota museo havainnollistaa runsaasti. Historiallisesti eurooppalaista kaikua omaavien näyttelyesineiden joukossa on myös metooppi Trajanuksen Tropaeum Traianista, monumentista, jonka keisari Trajanus pystytti Dobrogeaan juhlimaan Daakian valloitusta — muistutus näiden maiden sivilisaation roomalaisesta kerroksesta. Mutta näyttelyn piece de résistance — lempinimeltään "talo talossa" — on talonpoika Antonie Mogoșin asunto Ceaurun kylästä, Gorjin maakunnasta, rakennettu vuosina 1875–1879 ja tuotu Bukarestiin jo vuonna 1906 Tzigara-Samurcașin toimesta. Mogoș oli itseoppinut puunveistäjä ja kirkkolaulaja, jonka kansanomainen nero löydettiin myöhään; hänen talonsa, pystytetty ja koristeltu omilla käsillään tehdyillä veistoksilla ainutlaatuisessa tyylissä, esiteltiin alusta alkaen epäluonnollisella tavalla, esineet esiteltiin fragmentaarisesti, viitaten maatilan sivurakennuksiin. Vuonna 1936 Berliinin museon johtaja Konrad Hahm teki muistettavan vertauksen talon esittelytavan ja kuuluisan Pergamonin Zeuksen alttarin välillä. Kommunistisen hallinnon siirrettyä sen ulkoilmaan Kylämuseoon, Mogoșin talo palasi Romanian talonpojan museoon vuonna 2002, jatkaen alkuperäistä esittelyä. Toinen olennainen perinnön ulottuvuus on puukirkkojen pelastustehtävä. Horia Bernean impulssin alaisena museo hankki vuoden 1990 jälkeen kuusi puukirkkoa Aradin ja Hunedoaran maakunnista: kaksi tuotiin Bukarestiin — Bejanin kirkko, 1700-luvun lopun historiallinen monumentti Pyhän Nikolauksen nimellä, siirretty museon sisäpihaan vuonna 1992 ja vihitty vuonna 1993, pääsiäisen toisena päivänä, ja Mintian kirkko, esitelty sisätiloissa —, ja neljä säilytetään in situ (Lunca Moțilorissa, Groșii Noissa, Julițassa ja Troașissa). Tämä pelastustehtävä kuuluu eurooppalaiseen perinteeseen säilyttää uskonnollista puuperintöä — Norjan sauvakirkoista (stavekirker), jotka on merkitty Unescon perintöön, Maramureșin puukirkkoihin, jotka itse ovat maailmanperintöä vuodesta 1999 —, bukarestilainen museo tarjoten viimeisen turvapaikan monumenteille, jotka olivat yhden askeleen päässä romahtamisesta. Museon pihassa vierailija kohtaa myös naisia pyhille omistettuja tienristejä — Pyhälle Teodoralle, Pyhälle Paraskevalle, Neitsyt Marialle —, sekä monumentaalisen puisen rukin, "Rukki ja kehruu", noin neljä metriä korkean, naisten kotityön symboliesineen. ## Legendat, persoonallisuudet ja käännekohdat Museon historia on täynnä persoonallisuuksia, joiden kohtalot ovat kietoutuneet instituution kohtaloon. Alexandru Tzigara-Samurcaș jää suojelushenkilöksi: aromaanista alkuperää oleva aristokraatti, Junimea-seuran jäsen, Maiorescun ystävä, Münchenissä, Berliinissä ja Pariisissa koulutettu, kuningas Kaarle I:n sihteeri, hän oli museon todellinen perustaja ja pysyi johtajana vuoteen 1948 asti, jolloin kommunistinen hallinto erotti hänet. Hänen toimintansa kerääjänä, kansainvälisten näyttelyiden järjestäjänä ja kansantaiteen teoreetikkona vaikutti "kaikkeen, mitä tämä museo merkitsi Romanian kulttuurihistoriassa". Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1952 instituution muisto säilyi varjossa, kokoelmien hajotessa, uudestisyntymiseen vuoteen 1990 asti. Horia Bernea (1938–2000) on Tzigaran rinnalla toinen suuri perustaja. Kansainvälisesti maineikas taidemaalari — näyttelyillä Pariisissa, Lontoossa, Edinburghissa, Glasgow'ssa, Budapestissa ja Haagissa, palkittu Pariisin biennaalissa vuonna 1971 — Bernea oli uudelleen perustetun museon henkinen arkkitehti, johtaja vuosina 1990–2000. Häntä konsultoitiin instituution nimeämisestä, ja valinta "Romanian talonpojan museo" — nimi, joka monia hämmenti aluksi, aikakaudella, jolloin sana "talonpoika" vaikutti vielä kuormitetulta negatiivisilla konnotaatioilla — osoittautui nerokkaaksi. Bernea loi tekijämuseografian, jossa esineitä ei "esitellä", vaan "asetetaan näyttämölle", visuaalisessa diskurssissa, joka yhdistää antropologian nykytaiteeseen; hän oli se, joka löysi vuonna 1991 romahtamisen partaalla olevan Bejanin puukirkon ja aloitti sen pelastamisen. Hän kuoli Pariisissa joulukuussa 2000, ja hänen ruumiinsa tuotiin maahan ja haudattiin Mavroghenin kirkkoon, aivan museon läheisyyteen, hautajaisiin osallistuen Romanian ortodoksisen kirkon hierarkit patriarkka Teoctistin johdolla. Nykyään museon elokuvateatteri kantaa hänen nimeään — Horia Bernea -studio. Bernean läheisten yhteistyökumppaneiden joukossa on etnografi Irina Nicolau, jonka muistiinpanot säilyttivät muiston museon "perustamisesta", ja filosofi Andrei Pleșu, jonka perustamisasiakirja 5. helmikuuta 1990 teki uudestisyntymisen mahdolliseksi. Taidehistorioitsija Dan Hăulică oli se, joka suositteli sinnikkäästi Berneaa. Tämän kuoleman jälkeen instituutiota johti vuosina 2001–2005 historioitsija Dinu C. Giurescu, ja restaurointityömaan siirtymäkaudella vuosina 2016–2019 taiteilija Lila Passima; vuodesta 2019/2020 museon kohtalot on uskottu johtaja Virgil Ștefan Nițulesculle, aineettoman perinnön asiantuntijalle, joka koordinoi instituution paluuta elämään vuosikymmenen työmaan jälkeen. Museon käännekohdat sekoittuvat Romanian historian käännekohtiin. Kommunistinen kausi — jolloin rakennus piti sisällään Lenin-Stalinin museon ja sitten puolueen museon, tullen Ceaușescun kultin temppeliksi — jätti näkyviä fyysisiä jälkiä, jotka ovat näkyvissä vielä tänään: museon kellarissa on edelleen sali, jossa on ironinen näyttely entisen aikakauden artefakteista, muistutus totalitaarisen absurdiudesta. Kesäkuun 1990 mineriadi, jolloin instituutio tuhottiin sekoittamalla se Talonpoikaispuolueen pääkonttoriin, jää parantumattomaksi haavaksi postkommunistisessa siirtymässä. Ja vuonna 1996 Strasbourgissa Belgian kuningatar Fabiola ojensi Horia Bernealle Henry Mooren "The Egg" -pokaalin — ensimmäisen EMYA-palkinnon, joka koskaan myönnettiin itäeurooppalaiselle museolle, vain kuusi vuotta uuden instituution olemassaolon jälkeen, seremoniassa, joka symboloi Romanian uudelleenintegrointia mantereen kulttuurikonserttiin. Vuonna 2006 satavuotisjuhlansa yhteydessä museo sai "Kulttuuriansion" ritarikunnan suurupseerin arvon; vuonna 2007 se sai kansallisen merkityksen museon statuksen; vuonna 2025 se juhli 35 vuotta uudelleenperustamisesta, ja vuonna 2026 se merkitsee 120 vuotta perustamisesta vuonna 1906 ja 30 vuotta eurooppalaisesta tunnustuksesta. ## Käytännön vierailuopas ja nykypäivän matkailijan kokemus Romanian kansallinen talonpojan museo sijaitsee Kiseleffin bulevardilla nro 3, Sektori 1, Bukarest, vastapäätä Voiton aukiota — pysyvä näyttely —, ja väliaikaisia näyttelyitä, Talonpojan klubia, elokuvateatteria ja markkinoita varten toissijainen osoite on Rahapajan katu nro 3. Mukavin tapa päästä perille on metro, Voiton aukion asema (linjat M1 ja M2), jota seuraa muutaman minuutin kävely; bussit 205, 381 ja 783 pysähtyvät lähellä. Aukioloajat ovat keskiviikosta sunnuntaihin klo 10.00–18.00, viimeinen sisäänpääsy sallittu klo 17.00; museo on suljettu maanantaina ja tiistaina. Sisäänpääsymaksut ovat maltillisia eurooppalaisiin standardeihin nähden: 20 leitä aikuisille, 10 leitä eläkeläisille, ja oppilaat, opiskelijat, Euro 26 -kortin alle 30-vuotiaat haltijat ja vammaiset henkilöt saavat 75 % alennuksen, maksaen 5 leitä. Henkilökohtaiset valokuvat ovat sallittuja, ja ammattimaisiin kuvauksiin on lisämaksuja. Lähes vuosikymmenen vahvistus- ja restaurointitöiden (2016–2025) jälkeen museo avasi porttinsa vaiheittain: huhtikuussa 2025, pohjakerros, näyttelyllä "Kristillinen laki" — sarja saleja, jotka on omistettu talonpoikaiselle uskonnolliselle kulttuurille (Ristin kauneus, Paasto, Hiljentyminen, Pyhäinjäännökset, Ikkunat, Aika, Risti–Elämän puu, Ristin voima, Ikonit ja Kylän koulu) —, ja vuonna 2026, 120-vuotisjuhlavuoden yhteydessä, koko yläkerta, näyttelyllä "Elämän järjestys", joka jatkaa Horia Bernean museografian lankaa saleilla Triumfi, Vaatetus, Työ — tuli, Työ — vesi ja tuuli, Yhdessä, Vähemmistöt (jossa näyttely "Hutsulit"), Asuminen, Typologiat (näyttelyllä "Aerofoniset soittimet"), Talo talossa ja Leipä joka yhdistää meidät. Täydellistä vierailua varten — pohjakerros, yläkerta, Mogoșin talo, Bejanin puukirkko ja piha tienristeineen — on hyvä varata kahdesta kolmeen tuntia. Rahapajan kadun näyttelytilat pitävät sisällään väliaikaisia näyttelyitä, ja museon elokuvateatteri — Horia Bernea -studio ja Cinema Garden, noin 300 paikan kapasiteetilla — on yksi pääkaupungin arvostetuimmista taide-elokuvan tiloista, esittäen eurooppalaisia tuotantoja ja antropologisia dokumentteja. Talonpojan klubi, pihalla sijaitseva kahvila-ravintola, jossa perinteistä romanialaista keittiötä valmistaa La Mama -ravintoloiden tiimi, tarjoaa tervetulleen levähdyksen: kahvin tai lounaan keiton, sarmalejen ja mămăligăn kanssa, katsellen palatsin kaarellisten ikkunoiden läpi. Ympäri vuoden museon piha muuttuu perinteisten markkinoiden näyttämöksi — Mărțișorin markkinat helmikuun lopussa, Ikonimarkkinat syyskuussa tai Joulumarkkinat —, tilaisuuksissa, joissa kansankäsityöläiset tulevat myymään luomuksiaan, ja tunnelma muuttuu juhlivan kylän tunnelmaksi. Museon kauppa, MARTOR-kustantamon julkaisuilla — instituution kustantamo, joka on julkaissut vuodesta 1996 lähtien myös antropologian vuosikirjaa MARTOR —, tarjoaa katalogeja, kirjoja ja käsityötuotteita. Eurooppalaiselle matkailijalle museo sijoittuu luonnollisesti Bukarestin kulttuurireitille yhdessä "Dimitrie Gusti" -kansallisen kylämuseon kanssa Herăstrăussa, Kiseleffin kansallisen geologian museon tai vastapäätä sijaitsevan Antipa-museon kanssa. Virtuaalikierros 360.muzeultaranuluiroman.ro ja instituution läsnäolo Google Arts and Culturessa mahdollistavat kokoelmien tutkimisen myös etäältä, ja tapahtumat kuten Museoiden yö tuovat yleisön suoraan kosketukseen näyttelyesineiden kanssa. Yhteyspuhelin on 021.317.96.61, ja virallinen sivusto, muzeultaranuluiroman.ro, on aina ajan tasalla. Mikä jää vierailun päätteeksi, on syvä vaikutelma instituutiosta, joka on osannut kulkea vuosisatojen läpi menettämättä sieluaan: kansantaiteen palatsi, jonka saksalainen kuningas rakennutti osmanien rahapajan perustuksille, jonka Münchenissä, Berliinissä ja Pariisissa koulutettu taidehistorioitsija suunnitteli, jonka eurooppalaisen kutsumuksen omaava taidemaalari elvytti kuusi viikkoa diktaattorin kaatumisen jälkeen, jonka Euroopan neuvoston tuomaristo kruunasi vuoden 1996 parhaaksi museoksi ja joka avattiin uudelleen, vuosikymmenen restauröinnin jälkeen, täsmälleen 120 vuotta perustamisesta. Romanian talonpojan museo osoittaa jokaisessa salissa, että romanialainen talonpoika — pukunsa kanssa, Unescon perintöön merkityn keramiikkansa kanssa, keskieurooppalaiseen perinteeseen sukua olevien lasi-ikoniensa kanssa, skandinaavisiin sukua olevien puukirkkojensa kanssa — ei ole Euroopan periferia, vaan sen olennainen ääni, joka on pidetty elävänä arkkitehtuurin monumentissa, joka on itse taideteos.