Săpânțan Iloinen hautausmaa

Kiehtova johdanto ja universaali arvo

Itä-Euroopan viehättävässä kolkassa, siellä missä Karpaatit kohtaavat suuren Pannonian tasangon ja missä Tisza-joki erottaa kaksi maailmaa, sijaitsee paikka, joka haastaa koko mantereen hautausmaaperinteet. Săpânțan Iloinen hautausmaa, Maramureșin maakunnassa, ei ole vain yksinkertainen hautausmaa, vaan ulkoilmamuseo kansantaidetta, elävä kronikka yhteisöstä ja ennen kaikkea syvällinen inhimillinen julistus siitä, miten elämä ansaitsee tulla eletyksi ja muistetuksi. Täällä kuolemaa ei pueta synkkään suruun, vaan eläviin väreihin, leikkisään runoihin ja makeuttamattomiin totuuksiin, joita harva eurooppalainen kulttuuri on uskaltanut lausua ääneen.

Eurooppalaiselle matkailijalle, joka on tottunut länsimaisten hautausmaiden juhlallisuuteen — Pariisin Père Lachaisen huolellisesti hoidetut käytävät, englantilaisten hautausmaiden goottilainen melankolia tai saksalaisten protestanttinen vakavuus — Săpânța on paljastus. Yli 800 tammipuista ristiä, jotka on maalattu tunnusomaisella "Săpânțan sinisellä", kohoavat kohti taivasta kuin eläviä tauluja, kukin kantaen hautausmaan muotokuvaa ja runoa, joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa Maramureșin arkaaisella murteella. Tämä paikka on sisällytetty ranskalaisen L'Express-lehden maailman kauneimpien hautausmaiden listalle, ja vuoden 1998 kansainvälisessä hautausmuistomerkkien symposiumissa Yhdysvalloissa se sijoitettiin Euroopan ensimmäiseksi ja maailman toiseksi, Egyptin Kuninkaiden laakson jälkeen. Se on epäilemättä Maramureșin tunnetuin ja tunnustetuin kulttuuribrändi, joka houkuttelee vuosittain noin 50 000 vierailijaa 69 maasta, länsimaisista turisteista aasialaisiin pyhiinvaeltajiin, jotka etsivät aitoa henkisyyttä.

Iloisen hautausmaan universaali arvo piilee sen ainutlaatuisessa kyvyssä muuttaa suru elämän juhlaksi, kohdella kuolemaa ei lopullisena päätöksenä vaan luonnollisena siirtymänä, joka ansaitsee tulla kerrotuksi rehellisesti, huumorilla ja runoudella. Euroopassa, joka on unohtanut puhua kuolemasta, Săpânța pitää elossa avointa vuoropuhelua ikuisuuden kanssa, vuoropuhelua, jonka juuret ovat vapaiden daakialaisten muinaisissa uskomuksissa, vuosisatoja eristyneen yhteisön hautausperinteissä vuorten välissä ja yhden ainoan miehen neroudessa, joka osasi muuttaa puunkappaleen taideteokseksi, joka kykenee liikuttamaan miljoonia.

Historialliset juuret ja merkittävät eurooppalaiset yhteydet

Iloisen hautausmaan tarinaa ei voi ymmärtää ilman Maramureșin monimutkaista historiallista kontekstia, aluetta, joka vuosisatojen ajan oli kohtaamis- ja vastakkainasettelupaikka Euroopan suurten valtakuntien välillä. Sijaiten nykyisen Romanian pohjoiskärjessä, Săpânța- ja Tisza-jokien yhtymäkohdassa, alle kilometrin päässä Ukrainan rajasta, Săpânțan kunta kuului mestari Stan Ioan Pătrașin syntymän aikaan vuonna 1908 Itävalta-Unkariin, tarkemmin sanottuna Unkarin kuningaskuntaan, osana Habsburgien monarkiaa. Tämä kuuluminen monikansalliseen ja moniuskontoiseen valtakuntaan jätti syvät jäljet paikalliseen identiteettiin, vaikuttaen sekä arkkitehtuuriin että yhteisön henkisyyteen.

Historiallinen Maramureș oli vuosisatojen ajan itsenäinen romanialainen voivodikunta, joka on dokumentoitu jo 1100-luvulta lähtien, ja joka säilytti suhteellisen autonomian Unkarin kuningaskunnan, sitten Transilvanian ruhtinaskunnan ja 1600-luvulta lähtien Habsburgien valtakunnan alaisuudessa. Tämä autonomia mahdollisti arkaaisten perinteiden säilymisen, mukaan lukien käsitys kuolemasta, joka poikkesi läntisen roomalaiskatolisen kirkon määräämästä. 1700-luvulla Habsburgien uskonnollinen politiikka johti Romanian kreikkalaiskatolisen kirkon perustamiseen, joka oli ainutlaatuinen kokeilu Itä-Euroopassa, jossa bysanttilainen riitti säilytettiin mutta paavin auktoriteetin alaisuudessa. Pappi Grigore Rițiu, joka inspiroi Iloisen hautausmaan syntyä, kuului juuri tähän kreikkalaiskatoliseen yhteisöön, yhteisöön, joka joutui kommunistisen hallinnon vainoamaksi vuoden 1948 jälkeen.

Laajempi eurooppalainen konteksti on olennainen Săpânțan hengen ymmärtämiselle. Toisin kuin läntiset kulttuurit, joita hallitsee kuoleman romanttinen melankolia — keskiaikaisesta Danse Macabresta, Pariisin, Baselin tai Lyypekin hautausmaiden seinille maalatuista kuolemantansseista, barokin "memento mori" -ajatukseen — maramureșilainen perinne säilyttää näkemyksen, joka on lähempänä myöhäisantiikkia. Kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoi 400-luvulla eaa. geeteistä, että nämä "pitivät itseään kuolemattomina", sillä heidän uskonsa oli, että he eivät kuole vaan menevät ylimmälle jumalalle Zalmoxikselle. Tämä käsitys kuolemattomuudesta, kuolemasta yksinkertaisena "asunnon vaihtona", mainittiin filosofi Platonin toimesta ja teki antiikin maailmaan vaikutuksen sillä rohkeudella, jolla daakialaiset kohtasivat kuoleman. Tutkijat ovat esittäneet hypoteesin, että Stan Ioan Pătraș olisi saanut inspiraatiota, tietoisesti tai tiedostamattaan, tästä "vapaiden daakialaisten" muinaisesta perinteestä, Maramureșin asukkaista, joita Rooman valtakunta ei koskaan valloittanut, ja jotka säilyttivät identiteettinsä ja henkisyytensä muuttumattomina.

Samanaikaisesti Săpânțan humorististen epitafien perinne kuuluu pitkään eurooppalaiseen kansanrunouden perinteeseen. Kahden säkeen runomuoto, jota Maramureșissa kutsutaan "strigătură" ja naapurissa Țara Oașissa "țipuritură", esitettiin häissä, juhlissa ja erityisesti hautajaisissa, ollen keino, jolla yhteisö ilmaisi todelliset tunteensa, suodattamattomat konventioiden. Tällä perinteellä on vastineita koko Euroopassa: keskiaikaisessa Ranskassa satiiriset "fabliaux"-hautajaisrunot; Irlannissa "keening" — rituaaliset valituslaulut, joissa on improvisointia ja mustaa huumoria; Balkanilla "gusle" ja kuolleiden sankarilaulut. Se, mikä tekee Iloisesta hautausmaasta ainutlaatuisen, on tämän suullisen perinteen siirtäminen pysyvään materiaaliseen muotoon, veistettynä tammeen ja maalattuna ikuisuuteen.

Toinen eurooppalainen yhteys, uudempi ja yllättävämpi, on irlantilainen. Vuodesta 2009 lähtien, irlantilaisen Peter Hurleyn, joka on asunut Romaniassa yli kaksi vuosikymmentä, ja säveltäjä Shaun Daveyn aloitteesta, Săpânța on tullut kulttuuriseen vuoropuheluun Irlannin kanssa. Davey, inspiroituneena ristien epitafeista, sävelsi sarjan "Iloisen hautausmaan äänet", teoksen kuorolle ja orkesterille, joka yhdistää irlantilaista ja maramureșilaista kansanmusiikkia, skotlantilaista säkkipilliä ja kirkkokuoroa. Tämä teos esitettiin Bukarestin Ateenalla, Dublinin Pyhän Patrikin katedraalissa ja Săpânțan vuotuisessa "Pitkä tie Iloiseen hautausmaahan" -festivaalissa. Kahden kulttuurin välinen yhteys — molemmat eristyneitä, molemmat vahvojen suullisten perinteiden vaalijoita, molemmat valtakuntien edessä koetun vastarinnan leimaamia — todistaa, että Săpânțan iloinen kuoleman henki resonoi syvästi muiden eurooppalaisten kulttuurien kanssa, jotka ovat kieltäytyneet hyväksymästä kuolemaa tabuna.

Arkkitehtoninen mestariteos ja taiteellinen perintö

Iloinen hautausmaa on olennaisesti yhden miehen teos, jota sitten jatkoi käsityöläissuku, ja edustaa merkittävää esimerkkiä eurooppalaisesta naiivista taiteesta, jonka asiantuntijat luokittelevat "art brut" - tai "outsider-taiteeksi". Stan Ioan Pătraș (1908-1977), syntynyt puuntyöstön perinteeseen omaavassa perheessä, alkoi veistää tammiristejä jo 14-vuotiaana. Vuoteen 1935 asti nämä olivat perinteisiä, yksinkertaisia ristejä ilman kirjoituksia. Käännekohta tuli sinä vuonna kreikkalaiskatolisen papin Grigore Rițiun (1892-1969), romanian ja latinan opettajan, ehdotuksesta, joka ehdotti hänelle ristien pystysuoran osan leventämistä epitafin tilaksi.

Ensimmäinen epitafin risti on peräisin vuodelta 1935 ja muisti nuoren miehen hukkumista Tiszaan, mestarin ystävän. Tästä rististä lähti perinne, joka muuttaisi yksinkertaisen kylähautausmaan ainutlaatuiseksi ulkoilmamuseoksi maailmassa. Pătraș kehitti vähitellen oman tyylinsä: ristit tulivat kapeammiksi, ilmestyivät reliefiveistokset, ja vuonna 1936 hän otti käyttöön värin, joka saatiin mineraalipigmenteistä ja luonnollisista sideaineista. Jokainen risti tehdään yhdestä tammirungosta, joka kaadetaan, kuivataan ja työstetään käsin taltalla ja veitsellä, prosessissa, joka kestää kuudesta kuukaudesta kuuteen vuoteen työn monimutkaisuudesta riippuen.

Hallitseva visuaalinen elementti on "Săpânțan sininen", intensiivinen taivaansininen sävy, joka on tullut tunnusomaiseksi ja kansainvälisesti tunnustetuksi. Tämä sininen, joka saatiin todennäköisesti sinikiven (kuparisulfaatin) ja kasvipigmenttien sekoituksista, symboloi paikallisessa perinteessä taivasta, toivoa, vapautta ja tuonpuoleista maailmaa, jonne sielu lähtee. Tällä sinisellä taustalla esiintyy vakiintunut symbolinen paletti: vihreä edustaa elämää, keltainen hedelmällisyyttä ja hedelmällisyyttä, punainen intohimoa, valkoinen sielun puhtautta, ja musta — kuolemaa. Jokaisella värillä, jokaisella koristemotiivilla, jokaisella maalatulla kohtauksella on merkityksensä, rakentaen monimutkaisen visuaalisen kielen, joka puhuu yhteisön arvoista ja uskomuksista.

Jokaisen ristin yläosa esittää maalattua bas-reliefiä, joka kuvaa kohtausta kuolleen elämästä — hänen ammattiaan, merkittävää hetkeä, tapaa jolla hän kuoli — kun taas pystysuoralla, levennetyllä osalla esiintyy epitafi: runo, joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, arkaaisella maramureșilaisella murteella, foneettisella oikeinkirjoituksella ja kielimuodoilla, jotka ovat kadonneet kirjakielestä. Monet ristit on maalattu molemmilta puolilta: toisella puolella kuvataan hautausmaan elämä, toisella — kuolinsyy. Tämä narratiivinen rakenne, joka yhdistää kuvan ja tekstin saavutettavalla ja liikuttavalla tavalla, lähentää Iloista hautausmaata keskiaikaista ikonografista perinnettä "Biblia pauperum" eli "Köyhien Raamattu", mutta myös nykytaiteen narratiivisten installaatioiden perinnettä.

Stan Ioan Pătrașin taide kuuluu eurooppalaiseen naiivin taiteen virtaukseen, yhdessä taiteilijoiden kuten Henri Rousseau Ranskassa tai Alfred Wallis Isossa-Britanniassa, mutta lisäulottuvuudella: viestin syvä inhimillinen aitous. Jokainen risti on ainutlaatuinen, personoitu, heijastaen muistetun persoonallisuutta. Pătrașilla ei ollut akateemista koulutusta, mutta hän kehitti tyylin, joka tunnustettiin ja arvostettiin etnologien, taidehistorioitsijoiden ja kansainvälisten kriitikoiden toimesta. Kuolemaansa asti vuonna 1977 hän teki noin 700 ristiä, muuttaen molemmat Săpânțan hautausmaat yli 800 hautausmuistomerkin kokonaisuudeksi.

Ristien lisäksi Pătraș oli monipuolinen kansantaiteen mestari puussa: hän teki ruukkuja, lusikoita, veistettyä huonekaluja, monumentaalisia maramureșilaisia portteja ja koristeli oman talonsa värikkäillä veistoksilla. Hänen talonsa, joka sijaitsee noin 200 metrin päässä hautausmaalta, tuli hänen kuolemansa jälkeen "Stan Ioan Pătraș" -muistotaloksi, museoksi, joka säilyttää alkuperäisen työpajan, työkalut ja henkilökohtaiset esineet, tarjoten vierailijoille mahdollisuuden ymmärtää luova prosessi sen intiimiydessä.

Legendat, persoonallisuudet ja käännekohdat

Iloisen hautausmaan tarina on erottamaton niistä persoonallisuuksista, jotka loivat sen, ja historiallisista hetkistä, jotka merkitsivät sitä. Keskeinen hahmo pysyy Stan Ioan Pătraș, yksinkertainen mies, syvästi uskonnollinen, juurtunut kansanperinteeseen, mutta avoin innovaatiolle. Omalla ristillään, joka sijaitsee hautausmaan sisäänkäynnin vieressä, hän jätti runomuotoisen omaelämäkerran, joka tiivistää hänen koko elämänfilosofiansa: "De cu tânăr copilaș / Io am fost Stan Ion Pătraș / Să mă ascultați oameni buni / Ce voi spune nu-s minciuni / Cîte zile am trăit / Rău la nime n-am dorit / Dar bine cît am putut / Orișicui mi-a cerut / Vai săraca lumea mea / Că greu am trăit în ea." Tämä risti, jonka kaksi hänen oppilaistaan, Turda Toader Sepe ja Stan Vasile Colțun, maalasivat mestarin kuoleman jälkeen, on henkinen ja taiteellinen testamentti, joka kapseloi koko teoksen olemuksen.

Pappi Grigore Rițiu, ajatuksen ristien leventämisestä epitafeja varten, edustaa toista traagista hahmoa tässä tarinassa. Romanian ja latinan opettaja, romanialainen isänmaallinen, äänioikeutettu edustaja 1. joulukuuta 1918 Alba Iulian Suuressa kansalliskokouksessa, Rițiu maksoi kalliisti kiintymyksestään romanialaista identiteettiä ja kreikkalaiskatolista kirkkoa kohtaan. Kommunistisen hallinnon perustamisen jälkeen vuonna 1948 kreikkalaiskatolinen kultti kiellettiin, kirkot takavarikoitiin ja papit vainottiin. Rițiu pidätettiin useita kertoja, ensimmäisen kerran helmikuussa 1945 "asenteesta vastustaa Maramureșin liittämistä Neuvostoliittoon", sitten seuraavina vuosina. Hänen vaimonsa, pappitar Laura Rițiu, sairas, kuoli Oradean vankilassa 5. tammikuuta 1954. Hänen tyttärensä Melania pidätettiin lähes vuodeksi. Näistä vainoista huolimatta papin Rițiun aloite selvisi ja valloitti maailman, osoittaen yhteisön henkisen vastarinnan sortoa vastaan. Ainoa "surullinen" hauta hautausmaalla — musta marmorinen hautakivi, ilman maalattua ristiä — kuuluu, erään kertomuksen mukaan, Rițiun perheelle, ollen merkki pysyvästä surusta marttyyreille.

Pătrașin teoksen jatkaja oli Dumitru Pop, lempinimeltään Tincu (1955-2022), joka tuli mestarin oppiin vain 9-vuotiaana ja joka tämän kuollessa vuonna 1977 oli 14-vuotias. Pop Tincu otti haltuunsa työpajan ja muistotalon, vieden perinnettä eteenpäin 45 vuoden ajan. Vuonna 2021 hänet kunnioitettiin "Elävän aarteen" -tittelillä, tunnustuksena aineettoman kulttuuriperinnön arvosta, jota hän edusti. Hän oli maramureșilaisen kulttuurin lähettiläs, esitellen ristitaidetta näyttelyissä Tel Avivista Varsovaan, Tokiosta Pariisiin, antaen haastatteluja New York Timesille, BBC:lle ja muille kansainvälisille julkaisuille. Hänen kuolemansa jälkeen joulukuussa 2022 "Săpânțan sininen" kuvailtiin "tummemmaksi, surullisemmaksi", symboloiden aikakauden menetystä.

Nykyään perinnettä jatkaa kolmas sukupolvi: Stan Ioan Pătraș Jr., perustajan pojanpojanpoika ja Dumitru Pop Tincun vävy, yhdessä Gheorghe Stan Colțunin ja tämän vaimon Ana Marian kanssa. He vaalivat pyhästi reseptiä ja tekniikkaa, työskennellen vain tilauksesta, jokainen risti on ainutlaatuinen ja personoitu. Prosessi pysyy samana: tammi kaadetaan talvella, kun mahla on vetäytynyt, sitten annetaan kuivua muutaman vuoden ajan, minkä jälkeen se veistetään ja maalataan käsin, ilman etukäteisluonnoksia, suoraan muistista ja kuolleen perheen tarinasta.

Epitafit itse ovat pienoisrunouden taideteoksia, joista jotkut ovat tulleet kuuluisiksi ja käännetyiksi lukuisille kielille. "Anopin" risti on luultavasti lainatuin: "Sub această cruce grea / Zace biata soacră-mea / Trei zile de mai trăia / Zăceam eu și citea ea / Voi care treceți pă aici / Încercați să n-o treziți / Că acasă dacă vine / Iară-i cu gura pe mine / Da așa eu m-oi purta / Că-napoi n-a întoarce / Stai aicea dragă soacră-mea." Tämä epitafi, omalla mustalla huumorillaan, on tullut symboliksi sille rehellisyydelle, jolla săpânțalainen yhteisö suhtautuu ihmissuhteisiin. Muut epitafit muistuttavat sodissa kuolleista nuorukaisista, kommunistisen hallinnon vainoamista, kadonneista käsityöläisistä, täyttymättömistä rakkaussuhteista, legendaarisista juopotteluista tai epätavallisista hyveistä, rakentaen yhdessä lähes vuosisadan ajan kestävän sosiaalisen ja emotionaalisen kronikan kylästä.

Käytännön vierailuopas ja nykypäivän matkailijan kokemus

Iloisen hautausmaan vierailu on kokemus, joka jää mieleen jokaiselle matkailijalle, riippumatta hänen kulttuuritaustastaan. Hautausmaa on avoinna päivittäin, maanantaista sunnuntaihin, kello 08:00–20:00, tarjoten kaksikymmentä tuntia valoa, jolloin sinisiä ristejä voi ihailla koko loistossaan. Sisäänpääsymaksu on 10 leitä aikuisilta ja 5 leitä lapsilta ja opiskelijoilta, johon lisätään 10 lein valokuvausmaksu niille, jotka haluavat kuvata ammattimaisesti. Nämä vaatimattomat maksut edistävät muistomerkkien ylläpitoa ja perinnettä jatkavien käsityöläisten tukemista.

Hautausmaa sijaitsee Săpânțan kunnan keskustassa, ortodoksisen seurakuntakirkon pihassa, osoitteessa Strada Cimitirul Vesel nr. 517. Paikkakunta sijaitsee noin 18 kilometriä länteen Sighetu Marmațieșista, Maramureșin historiallisesta pääkaupungista, ja noin 4 kilometrin päässä Ukrainan rajasta, Tisza-joen vasemmalla rannalla. Sinne pääsee kansallisella tiellä DN19, joka yhdistää Oradean Sighetu Marmațieșiin, tai junalla Sighetiin, josta bussilla tai paikallisella taksilla. Baia Maresta matka on noin 85 kilometriä, ja Cluj-Napocasta, lähimmältä kansainväliseltä lentokentältä, matka kestää noin kolme ja puoli tuntia autolla.

Täydellinen vierailu kestää 45 minuutista kahteen tuntiin, riippuen siitä, kuinka monta epitafia haluat lukea ja kuvata. Suositellaan saapumista mahdollisimman aikaisin aamulla, erityisesti kesäkaudella ja viikonloppuisin, jolloin hautausmaalle voi tulla jopa 300 000 vierailijaa vuodessa ja se voi ruuhkautua. Aamun valo, kun aurinko paistaa sinisille risteille, tarjoaa parhaat olosuhteet valokuvaukseen ja hiljaisen, mietteliään ilmapiirin. Monet ulkomaalaiset turistit palkkaavat paikallisia oppaita kääntämään ja selittämään epitafeja, lähtien usein silmät kostuneina, vaikka eivät ymmärtäneet yhtään tavua romaniaa saapuessaan.

Muutaman sadan metrin päässä hautausmaalta sijaitsee "Stan Ioan Pătraș" -muistotalo, perinteinen puutalo kuisteineen, pihoineen ja työpajoineen, jossa vierailijat voivat nähdä mestarin työkalut, keskustella perinteen jatkajien kanssa ja tilata ristin tulevalle kuolleelle. Lähellä, noin viiden minuutin ajomatkan päässä länteen, kohoaa Săpânța-Perin luostari, vaikuttava rakennus, joka rakennettiin vuodesta 1997 lähtien 1300-luvun vanhan Peri-luostarin mallin mukaan, joka sijaitsee nyt Ukrainassa. Luostarin kirkko, joka on rakennettu yli 400 kuutiometristä tammi- ja kuusipuuta, on 78 metriä korkea torni — maailman korkein puukirkko — ja se on päällystetty 12,5 kilolla kultaa. Tämä muodostaa yhdessä Iloisen hautausmaan kanssa ainutlaatuisen henkisen ja kulttuurisen kokonaisuuden, portin alamaailman ja ylämaailman, menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Elokuussa, Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan aikoihin, Săpânța isännöi kulttuurienvälistä "Pitkä tie Iloiseen hautausmaahan" -festivaalia, jonka irlantilainen Peter Hurley aloitti vuonna 2009. Viikon ajan Maramureșin kylät muuttuvat perinnemusiikin konserttien, käsityöpajojen, taiteilijoiden ja paikallisten ihmisten tapaamisten näyttämöiksi, huipentuen "Hora Iloisen hautausmaan ympäri" -tapahtumaan ja irlantilaisen säveltäjä Shaun Daveyn "Iloisen hautausmaan äänet" -sarjaan, jonka 120 muusikkoa Romaniasta, Irlannista, Skotlannista ja Espanjasta esittää. Tämä festivaali, vaikka sen rahoitus on epävarma, on asettanut Maramureșin Euroopan kulttuurikartalle, osoittaen, että aidot perinteet voivat tulla silloiksi kansakuntien välillä.

Niille, jotka haluavat tutkia syvemmin, Săpânțassa voi myös vierailla Săpânța-joen laakson perinteisissä vesihiomoissa — kansanomaisissa hydraulisissa laitoksissa villan pesuun ja kankaan käsittelyyn —, läheisessä juutalaisessa hautausmaalla, jossa on kivisiä hautakiviä, todistajana kadonneesta yhteisöstä, ja Nadoșa-joen laakson Șipot-vesiputouksella. Alueen majoitus- ja aamiaispaikat tarjoavat majoitusta ja perinteisiä maramureșilaisia aterioita, mahdollistaen täydellisen uppoutumisen alueen kulttuuriin, joka on kestänyt aikaa.

Iloisen hautausmaan vierailun kokemus ylittää pelkän turistisen nähtävyyden. Monille vierailijoille, erityisesti niille, jotka tulevat länsimaisista kulttuureista, joissa tunteiden tukahduttaminen kuoleman edessä on yleistä, tämä paikka edustaa vapautumista. Nauru kuoleman edessä, rehellisyys, jolla kuolleiden puutteet ja hyveet tuodaan esiin, väri, joka voittaa pimeyden — kaikki nämä puhuvat kansanviisaudesta, joka kieltäytyy antamasta kuolemalle viimeistä sanaa. Jokainen risti on oppitunti ihmisyydestä, muistutus siitä, että elämä, olipa se kuinka lyhyt tahansa, ansaitsee tulla eletyksi intohimolla ja kerrotuksi totuudella. Săpânțan sinisessä taivas itse näyttää laskeutuvan maahan syleilemään niitä, jotka ovat lähteneet, antaen jäljelle jääneille voiman jatkaa, nauraa ja rakastaa, jopa kaikkein väistämättömimmän varmuuden edessä.

Iloinen hautausmaa on lopulta eurooppalaisen kulttuurisen kestävyyden mestariteos, todiste siitä, että jatkuvasti muuttuvassa maailmassa aitous, rehellisyys ja kansantaide voivat selvitä ja valloittaa ihmisten sydämet kaikilla mantereilla. Se on paikka, jossa Itä-Eurooppa paljastaa syvän sielunsa, jossa henkilökohtainen historia muuttuu universaaliksi historiaksi, ja jossa kuolema lopulta opettaa eläville elämään täydemmin.